Japani, tuo maa josta Aasian villitykseni alkoi. Viimeinkin pääsin sinne käymään ja olen kyllä onnellinen että menin. Säät suosivat meitä lähes kokoajan, perjantaina ainoastaan satoi koko päivän ja keskiviikkona illasta. Paljon kosteampi ilma Japanissa kyllä oli, siinä alkoi heti kaipaamaan Seoulin kuivaa ja kuumaa lämpöä kun astui ulos. Ei nimittäin ole kovin ihana tunne kun aamulla heität vaatteet päälle ja ne tuntuvat jo siinä vaiheessa nihkeiltä (oikeasti, lauantaina kun lähdettiin ja laitoin pitkähihaisen puseron päälle joka oli koko matkan ollut vain laukussa, sekin tuntui märältä!).
Tiistain kommellusten ja matkustamisen jälkeen keskiviikkona jaksoimmekin herätä ajoissa ja olimme ulkona hotellista jo kymmenen jälkeen. Päätimme ottaa suunnaksi yhden Tokion tunnetuimman temppeli alueen, Meji temppelin joka oli puolen tunnin metromatkan päässä. Kävelimme ympäriinsä parisen tuntia ja leikimme taas pitkästä aikaa turisteja, ei otimme valtavasi kuvia milloin mistäkin puusta ja talosta.
Sisäänkäynnin portit jotka ovat varmasti se yksi ikonisimmista kuvista Meji temppelistä
Näin puhdasta ilmaa ei olekaan hengitetty kuukaisiin! Oli hieno fiilis
Sakea? Ehkä...
Itse temppeli, saman tyyliset portit täälläkin
Rahaa vastaan sai kirjoittaa tuollaisen rukous plakaatin ja ripustaa sen muiden joukkoon
Minne nuoli osoittaa, kuka tietää? Japanilaiset kai
Temppelin jälkeen otimme suunnaksi Shibuja aseman ja Harajukun, joka on tunnettu ostos alueesta, isosta risteyksestä ja Hachiko patsaasta. Siellä sukaltauduimme maistamaan myös Ramenia ensimmäistä kertaa, ja on kyllä sanottava että nuudelit eivät koskaan ole olleet niin hyviä! Jo pelkkä liemi oli aivan taivaallista, mutta ehdoton voittaja olivat ne kananmunat. Japani osaa keittää ne juuri oikein, täydellisiä pehmeitä sisältä (kuola valuu tätä kirjoittaessa).
Siinä sitä on, niin yksinkertaista ja silti niin hyvää!
Hachiko, koira joka tällä asemalla odotti töissä kuollutta omistajaansa joka päivä saapuvaksi vuosien ajan. Älkää vain katsoko kyseisestä tarinasta tehtyä elokuvaa jos ette halua itkeä hillittömästi
Torstaina suuntasimme Tokion kansallispuistoon, iso ja todella kaunis puistoalue (johon piti maksaa sisään) keskellä kiireisintä Tokiota. En ole koskaan ollut niin kauniissa puistossa, valtavasti vaivaa oli laitettu sen ylläpitoon ja tekoon. Se oli jaettu teemoittain osiin, perinteinen japanilainen puutarha, perinteinen ranskalainen puutarha ja englantilainen puisto. Paljon todella vanhoja puita, valtavia vaahtera kujia ja lampia joissa asui Koi kaloja ja kilpikonnia. Kuvia tuli otettua varmaan miljoona, mutta ehkä niitä ei nyt kaikkia laita tänne kun saman näköisiä puistokuviahan ne kaikki ovat. Puistossa vierähti helposti kolme tuntia, emmekä edes kävelleet sitä kokonaan läpi! Jos menisin tuonne uudestaan pakkaisin piknik kamppeet mukaan ja liittyisin japanilaisten seuraan nurmikolle köllöttämään.
Saanko liittyä seuraanne? Ai en vai? Ok...
Miten voi vaahtera olla noin iso?
Siellä ne idiootit turistit kuvaa ruusuja... Liityn seuraan
Torstai illalla kävimme tutustumassa Tokion yöelämään ja jos joskus luulin että Seoulissa yrietään maanitella ihmisiä baareihin agressiivisesti, oli Tokio aivan eri tasolla. Kadulla seisoi ihmisiä kymmenittäin joka clubin edessä ja kadun kulmassa jotka yrittivät saada sinua sisään ties millä ilmaisella sisäänpääsyllä tai shampanjalla (ja vielä oudompaa oli että kaikki houkuttelijat olivat mustia miehiä...). Onneksi meillä oli opas mukana joka vei meidät hänelle tuttuun paikkaan, ei tarvinnut itse yrittää miettiä mihin menee. Clubi oli sikäli erilainen että sisäänpääsyn hinnalla naiset saivat juoda loputtomasti juomia, sen lisäksi että pääsimme miehiä puolet halvemmalla sisään. Samanlaista kohtelua olen kokenut myös Seoulissa, en ole täällä olon aikana maksanut yhteenkään baariin itseäni sisään. Kerran yritin mutta rahat annettiin takaisin ja sanottiin että naiset ilmaiseksi. Tietenkin olen tästä iloinen mutta pidän sitä myös erittäin outona, koska suomessa tällainen ei tulisi kuuloonkaan. Jonkinlainen haloohan siitä nousisi samantien jos naiset pääsisivät jossain ilmaiseksi sisään ja miehet joutuisivat maksamaan (toisaalta en myöskään valita, koska ilmainen sisäänpääsy on aika loistavaa. Kerrankin kävin neljässä eri clubissa enkä maksanut missään mitään).
Perjantai olikin sitten sateiden takia lähinnä hotellissa hengaamista ja nukkumista. Tarkoitus oli kyllä lähteä vielä kiertämään Tokiota ja illalla suunnata Tokyo Towerille, mutta sade sai meidät luopumaan suunnitelmista.
Pizzan makuisia sipsejä? Suomi, miksi meillä ei ole tällaisia
Yhtäkkiä olikin sitten jo lauantai ja oli aika suunnata takaisin Seoulia kohti. Lentokentälle pääsy sujui paljon helpommin kuin sieltä lähtö, vaikka check in tilanteessa olikin sitten vähän aikaa kuumat paikat. He kun halusivat nähdä meiltä lennot takaisin Suomeen, koska matkailija viisumi kestää vain 90 päivää niin heidän piti varmistaa että olimme oikeasti lähdössä pois Koreasta sen ajan sisällä että he pystyivät päästämään meidät sinne. Tovin tuumailujen ja lentolippuvarausten etsimisen jälkeen pääsimme lopulta porttien oikealle puolelle ja koneen odotus saattoi alkaa. Tokio oli hieno kokemus mutta oli myös ihanaa palata takaisin Seouliin, siellä on paljon kotoisampi tunnelma. Ja tietenkin myös se auttaa että siellä osaan jo kieltä vähän ja ymmärrän mitä missäkin sanotaan, Japani oli ajoittain vähän pelottava kun kielimuuri oli niin paljon isompi! Kaikkein pelottavinta oli käydä syömässä, kun ei yksinkertaisti ymmärtänyt mitä menussa lukee tai osannut sitä tarjoilijalta kysyä (joka ei useimmiten myöskään osannut englantia...). Lisäksi Tokion hyttyset jostain syystä söivät minun jalkani ihan puhki, valtavia paukamia molemmat jalat täynnä jotka kehittyivät isoiksi mustelmiksi! Ei ole nättiä.
Oma maa mansikka, muu maa mustikka vai miten se nyt menee.
Japanista kertovia juttuja ei ole nyt julkaistu reaaliajassa kun Tokiossa mukana oli vain tabletti ja sillä kirjoittelu osoittautui vähän turhan haasteelliseksi~ Tämä kirjoitettiin ekana päivänä Tokiossa ja siksi alku kuulostaa oudolta, mutta olen liian laiska muokatakseni tekstiä.
Noniin, viimeinen viikko lomaa Aasian päässä alkoi eilen niissä merkeissä että lähdettiin Japania kohti heti aamusta. Eilen vietiin suurinosa matkatavaroista kämppikselle asuntolaan varastoon ja mukaan otettiin kampetta vain pienen laukullisen verram ettei tarvinnut laittaa ruumaan mitään ja päästään lentokentän läpi nopeasti. No sepä ei sitten mennytkään ihan niin helposti...
Ja lähtee. Tokio täältä tullaan!
Riisikenttiä? Ehkä...
Seoulin päässä kaikki sujui kuin rasvattu, Tokion pää olikin vähän eri juttu... Lentokenttä oli ensinnäkin paljon sekavampi kuin Helsingin tai Seoulin, missään vaiheessa ei oltu oiken varmoja ollaanko oikeassa suunnassa tai jonossa. Sen lisäksi kun jonotettiin maahantuloa, missä tarkistetaan passi ja otetaan sormenjäljet ja kuva, satuimme juuri siihen jonoon missä oli koko lentokentän ainut ongelmallinen asiakas! Ensin ei ollut paperit täytetty oikein, sitten oli vaikka mitä muuta ongelmaa ja täytettiin lisää papereita ja lopulta joku toinen työntekijä tuli hänet hakemaan pois siitä jonnekin toiseen jonoon. Odotettiin varmaan puoli tuntia vain sitä yhtä naista. Noh, lopulta pääsimme pois kentältä ja oli aika suunnata metroon. Joka olikin sitte omanlaisensa seikkailu!
Metrokartta, liikaa värejä ja linjoja...
Ota siitä nyt sitten selvää! Tietysti paikallisille tuo on aiva selvä kuin pläkki
Oikea metro löytyi suhteellisen helposti, ja pääsimme oikeaan suuntaankin ensi yrittämällä. Sitten vain odotettiin ja katsottiin päädytäänkö oikeaan paikkaan. Lopulta pääsimme kuulutusten ja ahkeran metrokartan tuijottelun avulla vaihtamaan asemalla josta pitäisi mennä hotellin suuntaan, ja siitähän ne ongelmat alkoivat. Asemalta meni erilaisia metroja eri aikaan, ja missään ei kunnolla selitetty mitä eroa niillä oli sen suhteen että menivätkö kaikki samaan suuntaan! Ohjelmassa oli siis lisää kyyläystä ja panikointia (koska suomalaisenahan ei vahingossakaan voi pyytää apua) mutta lopulta luulimme että oikea juna löyty. Kuitenkin parin aseman jälkeen tuli kuulutuksia VAIN Japaniksi, ja joku ystävällinen vanha mies sanoi että meidän piti nousta pois. Hän sitten kysyi minne olemme menossa ja auttoi meidät oikealle linjalle.
Lopulta, tuntien matkustamisen jälkeen pääsimme siis oikealle asemalle, vain tajutaksemme että voi hyvänen aika, kumpikaan ei muista hotellin nimeä tai tarkkoja ohjeita kuinka sinne mennään! (Oltiin oikein esimerkki kuinka asioita ei kannata tehdä uudessa maassa jossa ei osaa kieltä!) Siinä sitten hetken tuumailun jälkeen lähdettiin intuitiolla yhteen suuntaan etsimään hotellia, joka kaikeksi onneksi löytyi todella helposti.
Hotelli huone, pieni mutta sitäkin siistimpi (vessassa oli kylpyamme, jesss)
Joten pienien mutkien ja kommellusten jälkeen pääsimme viimein kirjautumaan sisään, hotelli oli oikein siisti ja kiva (mitä nyt pistokkeet oli vääränlaiset ja jouduimme ostamaan adapterin että saatiin laitteet latauksee ... Taas yksi esimerkki siitä kuinka asioita ei kannata hoitaa), joten täällä kyllä viihtyy ihan hyvin tämän muutaman päivää! Tänään (eli keskiviikkona) olisi sitten suunnitelmissa lähteä tutkimaan Tokiota, toivottavasti vähemmillä ongelmilla.
Neljä kuukautta on kohta ohi. Tiistaina on lennot takaisin Suomeen ja junalippukin on jo ostettu. Itkuhan tässä meinaa jo tulla, ja huomenna varmasti tuleekin, mutta kirjoitetaan nyt ensin vielä hauskoista asioista ennenkuin aletaan masentua!
Lauantaina palasimme Tokiosta takaisin kotoisaan Seouliin (Tokion reissusta muutama postaus kun vain saan kuvat siirrettyä koneelle) kun aurinko oli jo laskenut, ja siitä alkoi viimeinen villi biletys ilta. Olimme nimittäin tehneet niin rohkean valinnan että emme ottaneet lauantai-sunnuntai välille hotellia ollenkaan, vaan päätimme että nyt mennään isosti ja juhlitaan koko yö viimeistä kertaa. Ja niin todella teimme.
Siitä lähtee, kotia kohti eli Seouliin. Komea oli ilta taivas Tokiossakin
Jätimme tavaramme metroaseman lokerikkoon ja suuntasimme Hongdaen uumeniin (lokerikot ovat melko näppäriä, perus maksu oli 2 000 wonia, meidän laukut oli siellä koko yön ja noudon yhteydessä piti maksaa vain toiset 2 000 wonia lisää). Alkuun ilta lähti vähän hitaasti käyntiin, ei oikein löytynyt ketään mielenkiintoista seuraksi asti ja vaikka paikallinen biletys puisto olikin täynnä katusoittajia ja esiintyjiä, ei mikään oikein napannut. Hetken jo pelotti että tuleekohan tästä nyt mitään, mutta huoli pois sillä kaupasta saa alkoholia jolla tunnelman saa hetkellisti nousukiitoon. Pullollinen Sojua myöhemmin päätimme lähteä kierrokselle, eli kävelemään päämärrättömästi ympäri Hongdaeta, jos vaikka jotain tapahtuisi. Tapahtuihan sitä, nimittäin yhtäkkiä kaksi korealaista miestä tuli luoksemme ja kysyivät mitä me teimme, ja lähtisimmekö syömään heidän kanssaan. Kaikki ilmainen kun pitää ottaa vastaan niin suostuimme ja pojat johdattivat meidät ravintolaan.
Nyt on heti sanottava että tiedän tämän kuulostavan pelottavalta joidenkin mielestä. Tuntematomat tyypit vain tulevat ja haluavat tarjota ruokaa ja juomaa, varmasti siinä on nyt joku koira haudattuna? Useimmiten ei ole. Tietenkin on ihmisiä jotka odottavat saavansa vähän jotain muuta kuin juttuseuraa, mutta heille on helppo sanoa tiukasti ei ja vain poistua paikalta jos ei kiinnosta. Vaikka he ostavat sinulle ruokaa tai juomaa, ei se velvoita sinua vastapalvelukseen. Emmehän me heitä pyytäneet maksamaan meidän ruokiamme, kyllä minä voin maksaa oman osuuteni jos he sitä minulta pyytävät.
Tätä tapahtui meille itseasiassa todella usein, random miehet vain tulivat luoksemme ja pyysivät saada tarjota meille ruokaa. Tiedä sitten näytämmekö nälkää näkeviltä vai mistä se johtuu. Kerran me vain istuimme puistossa keskellä päivää kun yksi mies tuli juttelemaan meille, kysyi mistä olemme ja joko me söimme. Lopulta hän tarjoutui ostamaan meille kanaa. Eikun menoksi, ja oli muuten todella hyvää kanaa. Sen jälkeen istuimme puistossa hänen kanssaan vielä hetken, keksimme tekosyyn ja lähdimme. Siinä kaikki, hän ei edes kysynyt yhteystietoja (eikä nimiäkään jos nyt tarkkoja ollaan).
Ajatus lähti harhailemaan, mutta oltiin tosiaan siinä vaiheessa iltaa että miehet olivat ostaneet meille ruokaa (ja tietenkin juomaa mutta ei hätää tässäkään tapauksessa, pidimme kokoajan huolta ettei kumpikaan juonut liikaa) ja he yrittivät ehdotella jatkotoimenpiteitä. Kieltäydyimme kohteliaasti ja lopulta he ottivat onkeensa ja me jatkoimme matkaa. Tässä vaiheessa kello oli lähempänä viittä, lopun iltaa kävelimmekin sitten vain ympäriinsä ja odotimme että kahvila aukeaa jotta pääsemme jonnekin istumaan ja juomaan kahvia. Yhdeksän aikaan tuli täyteen 24 tuntia hereillä oloa, ja pieni väsymys alkoi hiipiä jäseniin. Karkin, riisikolmioiden ja kahvin avulla jaksoimme kuitenkin kahteen asti (oli kyllä ihme että jaksoimme) ja pääsimme hostelliin.
Tämä toinenkin hostelli on itseasiassa todella kiva, he olivat antaneet meille jopa paremman huoneen kuin mistä maksoimme jotta viihtyisimme hyvin. Omistaja puhuu todella hyvää englantia ja on muutenkin oikein mukavan oloinen tyyppi.
Tältä näyttää hyvän ruoan alku. Tuossa lihan alla olevassa kulhossa on vielä vino pino nuudeleita jotka lisätään pataan kun tuo lihan ja kasvikset on vedetty naamariin.
Shabu Shabun viimeinen etappi, kun on syöty keitto ja heitetty sinne nuudelit ja syöty nekin, paistetaan samassa liemessä vielä riisiä, kasviksia ja kananmunaa. Niin paljon ruokaa että melkein tekee tiukkaa syödä loppuun. Onneksi vain melkein
Sisään kirjautumisen jälkeen lähdimme hakemaan loppuja laukkuja kämppikseni luota, hän säilytti isoja laukkujamme Tokion matkan ajan. Saatuamme laukut ja syötyämme mahamme täyteen järkyttävän hyvää Shabu Shabu nimistä ruokaa palasimme hostelliin ja pääsimme viimein lepäämään. Tai niinhän me luulimme, kunnes eräs kaverini pyysi meitä ulos kanssaan. Eikun menoksi taas, kukas sitä nyt unta kaipaa. Takaisin tultiin joskus yhden aikaan kun hereillä oli oltu sellainen 40 tuntia, ei ole koskaan tuntunut sänkyyn kaatuminen niin hyvältä!
