maanantai 29. kesäkuuta 2015

Viisi päivää Tokiossa

Japani, tuo maa josta Aasian villitykseni alkoi. Viimeinkin pääsin sinne käymään ja olen kyllä onnellinen että menin. Säät suosivat meitä lähes kokoajan, perjantaina ainoastaan satoi koko päivän ja keskiviikkona illasta. Paljon kosteampi ilma Japanissa kyllä oli, siinä alkoi heti kaipaamaan Seoulin kuivaa ja kuumaa lämpöä kun astui ulos. Ei nimittäin ole kovin ihana tunne kun aamulla heität vaatteet päälle ja ne tuntuvat jo siinä vaiheessa nihkeiltä (oikeasti, lauantaina kun lähdettiin ja laitoin pitkähihaisen puseron päälle joka oli koko matkan ollut vain laukussa, sekin tuntui märältä!).

Tiistain kommellusten ja matkustamisen jälkeen keskiviikkona jaksoimmekin herätä ajoissa ja olimme ulkona hotellista jo kymmenen jälkeen. Päätimme ottaa suunnaksi yhden Tokion tunnetuimman temppeli alueen, Meji temppelin joka oli puolen tunnin metromatkan päässä. Kävelimme ympäriinsä parisen tuntia ja leikimme taas pitkästä aikaa turisteja, ei otimme valtavasi kuvia milloin mistäkin puusta ja talosta.
Sisäänkäynnin portit jotka ovat varmasti se yksi ikonisimmista kuvista Meji temppelistä

Näin puhdasta ilmaa ei olekaan hengitetty kuukaisiin! Oli hieno fiilis

Sakea? Ehkä...



Itse temppeli, saman tyyliset portit täälläkin


Rahaa vastaan sai kirjoittaa tuollaisen rukous plakaatin ja ripustaa sen muiden joukkoon



Minne nuoli osoittaa, kuka tietää? Japanilaiset kai

Temppelin jälkeen otimme suunnaksi Shibuja aseman ja Harajukun, joka on tunnettu ostos alueesta, isosta risteyksestä ja Hachiko patsaasta. Siellä sukaltauduimme maistamaan myös Ramenia ensimmäistä kertaa, ja on kyllä sanottava että nuudelit eivät koskaan ole olleet niin hyviä! Jo pelkkä liemi oli aivan taivaallista, mutta ehdoton voittaja olivat ne kananmunat. Japani osaa keittää ne juuri oikein, täydellisiä pehmeitä sisältä (kuola valuu tätä kirjoittaessa).
Siinä sitä on, niin yksinkertaista ja silti niin hyvää!


Hachiko, koira joka tällä asemalla odotti töissä kuollutta omistajaansa joka päivä saapuvaksi vuosien ajan. Älkää vain katsoko kyseisestä tarinasta tehtyä elokuvaa jos ette halua itkeä hillittömästi

Torstaina suuntasimme Tokion kansallispuistoon, iso ja todella kaunis puistoalue (johon piti maksaa sisään) keskellä kiireisintä Tokiota. En ole koskaan ollut niin kauniissa puistossa, valtavasti vaivaa oli laitettu sen ylläpitoon ja tekoon. Se oli jaettu teemoittain osiin, perinteinen japanilainen puutarha, perinteinen ranskalainen puutarha ja englantilainen puisto. Paljon todella vanhoja puita, valtavia vaahtera kujia ja lampia joissa asui Koi kaloja ja kilpikonnia. Kuvia tuli otettua varmaan miljoona, mutta ehkä niitä ei nyt kaikkia laita tänne kun saman näköisiä puistokuviahan ne kaikki ovat. Puistossa vierähti helposti kolme tuntia, emmekä edes kävelleet sitä kokonaan läpi! Jos menisin tuonne uudestaan pakkaisin piknik kamppeet mukaan ja liittyisin japanilaisten seuraan nurmikolle köllöttämään.






Saanko liittyä seuraanne? Ai en vai? Ok...
 





Miten voi vaahtera olla noin iso?




Siellä ne idiootit turistit kuvaa ruusuja... Liityn seuraan






Torstai illalla kävimme tutustumassa Tokion yöelämään ja jos joskus luulin että Seoulissa yrietään maanitella ihmisiä baareihin agressiivisesti, oli Tokio aivan eri tasolla. Kadulla seisoi ihmisiä kymmenittäin joka clubin edessä ja kadun kulmassa jotka yrittivät saada sinua sisään ties millä ilmaisella sisäänpääsyllä tai shampanjalla (ja vielä oudompaa oli että kaikki houkuttelijat olivat mustia miehiä...). Onneksi meillä oli opas mukana joka vei meidät hänelle tuttuun paikkaan, ei tarvinnut itse yrittää miettiä mihin menee. Clubi oli sikäli erilainen että sisäänpääsyn hinnalla naiset saivat juoda loputtomasti juomia, sen lisäksi että pääsimme miehiä puolet halvemmalla sisään. Samanlaista kohtelua olen kokenut myös Seoulissa, en ole täällä olon aikana maksanut yhteenkään baariin itseäni sisään. Kerran yritin mutta rahat annettiin takaisin ja sanottiin että naiset ilmaiseksi. Tietenkin olen tästä iloinen mutta pidän sitä myös erittäin outona, koska suomessa tällainen ei tulisi kuuloonkaan. Jonkinlainen haloohan siitä nousisi samantien jos naiset pääsisivät jossain ilmaiseksi sisään ja miehet joutuisivat maksamaan (toisaalta en myöskään valita, koska ilmainen sisäänpääsy on aika loistavaa. Kerrankin kävin neljässä eri clubissa enkä maksanut missään mitään).

Perjantai olikin sitten sateiden takia lähinnä hotellissa hengaamista ja nukkumista. Tarkoitus oli kyllä lähteä vielä kiertämään Tokiota ja illalla suunnata Tokyo Towerille, mutta sade sai meidät luopumaan suunnitelmista.
Pizzan makuisia sipsejä? Suomi, miksi meillä ei ole tällaisia



Yhtäkkiä olikin sitten jo lauantai ja oli aika suunnata takaisin Seoulia kohti. Lentokentälle pääsy sujui paljon helpommin kuin sieltä lähtö, vaikka check in tilanteessa olikin sitten vähän aikaa kuumat paikat. He kun halusivat nähdä meiltä lennot takaisin Suomeen, koska matkailija viisumi kestää vain 90 päivää niin heidän piti varmistaa että olimme oikeasti lähdössä pois Koreasta sen ajan sisällä että he pystyivät päästämään meidät sinne. Tovin tuumailujen ja lentolippuvarausten etsimisen jälkeen pääsimme lopulta porttien oikealle puolelle ja koneen odotus saattoi alkaa. Tokio oli hieno kokemus mutta oli myös ihanaa palata takaisin Seouliin, siellä on paljon kotoisampi tunnelma. Ja tietenkin myös se auttaa että siellä osaan jo kieltä vähän ja ymmärrän mitä missäkin sanotaan, Japani oli ajoittain vähän pelottava kun kielimuuri oli niin paljon isompi! Kaikkein pelottavinta oli käydä syömässä, kun ei yksinkertaisti ymmärtänyt mitä menussa lukee tai osannut sitä tarjoilijalta kysyä (joka ei useimmiten myöskään osannut englantia...). Lisäksi Tokion hyttyset jostain syystä söivät minun jalkani ihan puhki, valtavia paukamia molemmat jalat täynnä jotka kehittyivät isoiksi mustelmiksi! Ei ole nättiä.

Oma maa mansikka, muu maa mustikka vai miten se nyt menee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti